LUNETTE  r a k e n n u s p e r i n n e p a l v e l u t

VIIKON VIIPALEET


Viikon viipaleet on henkilökohtaisen vuodatuksen palsta - niin rakennuskulttuurista, ekologiasta kuin yhteiskunnallisista asioista laajemminkin. Kommentit osoitteeseen viipaleet@rakennusperinnepalvelut.fi. 

****

11.1.2012
Myönnän, en vielä pääse edellisestä aiheestani.

Guggenheim-museon selvitykset valmistuivat.  Museon rakentamiskustannuksiksi arvioidaan 130-140 miljoonaa. Hankkeesta on jo käyty voimakasta keskustelua, ja keskustelu varmasti yltyy vielä tulevan kuukauden sisällä ennen päätöstä. Yksi esitetty näkemys on tuon summan irrottamisen mielekkyys tässä taloudellisessa tilanteessa - toisten mielestä ylipäätään.

En osaa puuttua siihen, tarjoaako museo esimerkiksi uuden olennaisen väylän maamme taiteelle vai tulisiko tuo summa panostaa pikemminkin aidosti suomalaislähtöisiin museo- ja taidehankkeisiin. Sen sijaan vedän linkin yhteiskunnan varojen käyttöön muualla. Minusta on erikoista, että virkamiehet voivat suunnitella vaikkapa Pirkanmaan metsiin kustannuksiltaan saman mittakaavan uusia tiehankkeita  ilman minkäänlaista poliittista keskustelua!

Siitä olen varma, että  Guggenheimin positiivinen vaikutus maallemme olisi moninkertainen verrattuna  alle parinkymmenen kilometrin pätkään harmaata moottoritietä.


12.12.2011
Jeees! Lehtopöllö huutaa taas! Viime vuosi oli hiljaista, mutta nyt tuo kuulas huuto yllätti ja voimauttaa jälleen joulukuun pimentyvää iltaa.

MUTTA ne penteleet suunnittelevat  nelikaistaista autorataa tuohon viereen!!  Antakaa meidän pitää pöllömme, hirvemme, lepakkomme, marjametsämme, rauhamme ja tähtitaivaamme. Emme kaipaa melu- ja valosaastetta menneen maailman autobaanailun palvomiseksi.
Kymmenen kilometriä motaria keskelle soista mettää ja 77 miljoonaa euroa.  Summa on puolitoista kertaa koko pienen kuntamme budjetti! Ja me kunnan sisällä emme saa pidettyä edes kyläkouluja elossa.
Kyllä maailman arvomaailma on soikea, kun pätkään asfalttia löytyy rahaa, mutta pienten ihmisten lähikouluihin ei. Kummalla on merkittävämpiä seurauksia tulevaisuudessa?? YVAt ja laskelmat ovat suoraan sanoen täyttä skeidaa. Selvitellään ja selvitellään, mutta millään ympäristö-, kulttuuri- tai inhimillisyysarvoilla ei ole todellisuudessa  mitään painoa talousmittareiden ja liikennepoliittisen jargonin  rinnalla. Halutaan raskas liikenne sujuvaksi, mutta mitä ne rekat kohta enää kuskaavat, kun kaikki tuotantoteollisuus pakenee maasta? Lisää krääsää Kiinasta? Ja onko suoritettu joku kansanäänestys siitä, että jokainen meistä haluaa ajaa 100 km/h tuolla pimeässä loskassa, pujotellen samalla niiden sitä kahdeksaakymppiä ajavien rekkojen välissä?
Talous, talous, talous. Sen nimissä uutta tielinjausta ajetaan kuin käärmettä pyssyyn. Kaikkien tietämälle totuudelle uskollisena kustannusarviot alimitoitetaan. Eihän yksikään suuruudenhullu idea menisi läpi, jos oikeat luvut saati ylläpitokustannukset kerrottaisiin heti. On vain olennaista saada juna liikkeelle. Se on tämän päivän politiikkaa. Saunat lämpimäksi veljet.

Puhutaan ilmastopolitiikasta, mutta vuonna 2011 suunnitellaan Suomen suurimpiin kaupunkeihin kuuluvan Tampereen nurkille aidattu pikkuautokuilu, jossa ei pyöräillä eikä kulje paikallisbussi. Näitä ei ole edes mietitty, saati vaikutuksia arvioitu ilmastonäkemysten suhteen. Käsittämätöntä.

Ja vielä käsittämättömämpää on se, että euron talouskriisi on ylittänyt uutiskynnyksen lähes joka päivä viimeisen puolen vuoden ajan. Mutta  kansainvälisen energiajärjestön IEAn huoli siitä, että ilmastokatastrofi voi muuttua lähivuosina peruuttamattomaksi ei saanut edes Hesarissa tieteen sivujen alakulmaa kummempaa palstatilaa.

Tässä se pienikin uutinen:
IEA: Ilmastonmuutos voi pahentua peruuttamattomaksi viidessä vuodessa (HS 22.11.11)


OLEN PETTYNYT JA NYT LOPUKSI, TODELLAKIN, SANATON. Pöllökin hiljeni.
 


27.9.2011
Perusruokana itse kasvatetut perunat, pastaa hyvin harvoin ja riisiä sitäkin vähemmän. Puurot kunniassaan ja ruista leiväksi. Itseleivottu tuore limppu tai sämpylät kruunaavatkin sitten arjen silloin tällöin. Lapsille välipalaksi oman maan porkkanoita, nauriita ja herneitä. Ei karkkipäivää, kun karkkia ei oikeastaan syödä ollenkaan - mitä nyt suklaanpalanen joskus. Ja jäätelö on toki sallittu, vaniljana ja omilla marjoilla. Lämmintä pullapitkoa saa muutaman kerran kuussa kylmän maidon kera, muut leivonnaiset odottakoot pääsääntöisesti siihen kun perheen lapset itse haluavat jauhopeukaloaan testata. Mehuina omista viinimarjoista keitetty mehu, säilöntäaineena pelkkä sokeri ja huolella toteutettu pullotus. Ja marjastus on mahtava hyötyliikuntamuoto, eihän se jauhelihakastike ole parhaimmillaan ilman puolukkasurvosta.

Ruokaa ei jätetä, ei lautaselle eikä haaskuuseen muutenkaan. Lämmin ruoka on kahdesti päivässä, joten välillä voi lämmittää sitä muutaman päivän vanhaa keittoakin. Sen sijaan kaikki muu maatuva jäte kompostoidaan. Apuna ei ole Biolanin lämpökompostori, vaan tontin nurkalla oleva kasa ja talikko. Kompostin ja tunkion eroa alleviivaten tämä on hoidettu komposti eli hajuton ja rotaton - mutta ei työvapaa.

Vaatteita kierrätetään, valmistetaan itse ja tarvittaessa tuunataan - ja ne käytetään loppuun. Kun kylä-, koulu- ja työvaatteet pidetään erikseen kotivaatteista, niin aika pienellä setillä pärjää. Lukuvuoden alussa voidaan kenties ostaa yhdet upouudet farkut ja college.

Koulu-, kerho- ja kauppamatkat kuljetaan pääsääntöisesti jalan tai pyörällä. Pulkassa vetäen kulkee useampikin vekara ja kauppakassi jopa neljä kilometriä suuntaansa. Eikä sieltä kaupasta tarvita kuin maitoa, jauhoja, lihaa ja muuta perustarviketta. Turhaa autoilua vältetään, paitsi lomilla kotimaanmatkailua harrastaessa. Ja silloinkin kohde on useammin kansallis- kuin huvipuisto.

Yksi telkkari, ei videoita. Lelujakin aika rajallinen määrä. Henkarin välitangosta tehtyä puhallinputkea väkivaltaisempia leluja ei ole.  Tosin sattuu se sopivasti poskeen napsahtanut pihlajanmarjakin. Perunannosto ja heinäpellolla olo menevät lähes leikin piikkiin, ainakaan lapsityöstä on turha puhua.  Eipä tarvitse kuskata erikseen temppukouluun tai etsiä väkisin yhteistä laatuaikaa vanhempien ja isovanhempien kanssa.


Ei, kaukana on tästä vielä oma arkeni. Eikä kuvaus ole myöskään aikakausilehden "Näin minä elän" tai "Näin sinun pitäisi elää" -palstalta. Kuvaus on todellista elettyä arkea 1970-80-luvulta. Ei trenditietoista pyrkimystä luomuun tai lähiruokaan saati pienempään hiilijalanjälkeen, sillä kesti yli 20 vuotta ennen kuin nämä termit edes keksittiin. Sen sijaan tämä arki oli käytännön, niukkojen taloudellisten resurssien, järjen ja omien vahvasti maassa olevien juurien sanelema ratkaisu. Ja olisi liikaa vaatimattomuutta kieltää etteikö tavoitteena ollut myös terveellinen ja ravitseva ruoka sekä jätemäärän kurissapitäminen. Eikä tähän tarvittu edes minkäänlaista uskonnollista pohjaa tai kotia maatalossa, sellaista tervettä maanläheisyyttä ja hyviä suhteita isovanhempiin vain.  Kiitos äiti, en koe jääneeni mistään paitsi.
Päinvastoin.


6.4.2011
"Ensimmäiset kaatopaikalle kipatut muovikassit ovat siellä edelleen."
"Koko maailmassa ei ole vielä sijoitettu ydinvoimaloiden tuottamaa ydinjätettä lopullisesti."

TÄYSIN ABSURDIA!


8.3.2011
Tältäkö tuntuu olla vastarannan kiiski? Aikaisempien mutinoideni pohjalta lienee helppoa kategorisoida minut sarjaan muutosvastarintainen, taantumuksellinen, ennen-kaikki-oli-paremmin-jänkääjä, ennakkoluuloinen ja 
mitä niitä nyt suppean sanavarastoni ulkopuolella onkaan. Henkisesti edustan varmaan pikemminkin jo ennen sotia kuollutta sukupolvea kuin omaani.

Talot tulisi rakentaa kuin ennen, maito tulisi hakea lähimeijeristä, liituraitapukuiset pörssimeklarit tulisi uudelleenkouluttaa metsureiksi ja kaikki kiinaroina tulisi jättää rajan ulkopuolelle.  

TABU.  Wikipedia (joo, tunnen laitoksen) määrittelee, että tabut ovat asioita, joita syystä tai toisesta ei haluta keskustelun piiriin aivan riippumatta siitä, mitä niistä tiedetään. Olisiko niin, että länsimaiden nykyperusteet ja niiden kristisointi ovat tämän päivän tabuja? Siihen joukkoon kuuluvat globalisaatio, markkinatalous, teknologia ja sen tuoma edistyksellisyys sekä hyvinvoinnin, materian ja kulutuksen kasvu. Näin vaalien alla on liki poliittinen itsemurha kyseenalaistaa esimerkiksi talouden kasvu. Mantrahan on, että se on hyvinvointimme edellytys! Puhumattakaan siitä, että joku uskaltaisi avata keskustelua kriittisestä maahanmuuttopolitiikasta leimautumatta perussuomalaiseksi rasistiksi.

En ole ehdolla enkä perussuomalaisten kannattaja, mutta annan itselleni pätkän palstatilaa maahanmuuttokysymykseen ja ylipäänsä globaaliuteen.

En tunne itseäni rasistiksi. (Näin ne persutkin aloittavat...) Mutta. (ja jatkavat samoin...) Minusta ihmisten globaalissa liikkuvuudessa on merkittävä huono puoli. Tottakai ihmisten liikkuessa ja kohdatessa maailmankatsomus avartuu ja rikastuu. Oli kyseessä sitten maahanmuutto, turismi tai valitettavimpana pakolaisuus. Olisi hienoa osallistua afrikkalaiseen heimotanssiin omalla pihallaan tai suoda itse saunomisen suorastaan hengellinen kokemus jollekin beduiinilaiselle kanssasisarelle Pohjois-Afrikan aavikolla. En todellakaan allekirjoita länsimaisen kulttuurin ylivertaisuutta johonkin kenties vielä "löytämättömään" luonnonheimoon nähden. Päinvastoin, kumpi meistä on tuhonnut kotimaapalloamme enemmän? 
Minusta iso ja samalla hyvin surullinen uhka globalisaatiossa on kulttuurien sulautuminen. Kyllä, juuri se asia, jota pidetään niin hyvänä asiana - kulttuurien kohtaaminenhan on rikkaus.. Minä pelkään, että ennen pitkää siinä taistossa vahvat voittavat ja heikot kuolevat.

Tämä on aika kaukana suomalaisesta maahanmuuttokysymyksestä, mutta taustalla oleva peruslähtökohta on sama. Minusta  vieraan kulttuurin edustajan muuttaminen tänne ei ole lähtökohtaisesti pelkästään hyvä asia, siinä missä ei suomalaisenkaan muuttaminen ulkomaille. Yksittäisinä tapauksina se on tietysti rikastuttavaa, mutta ei missään tapauksessa laajasti tuettava ilmiö.

Eikö maailman rikkaus ole juuri se, että meillä on täällä oma harmaa tuppisuinen, mutta suoraselkäinen kansamme ja jossain toisaalla taas aivan päinvastainen eloisa ja välitön kansa? Ja kaikki maailman omat hienot kulltturinsa siinä välissä. Mitä jos globalisaatio edustaa kulttuurien sulatusuunia, jonka tuloksena on ennen pitkää kaiken alleensa jättänyt länsimainen hapatus? (Urbaani sanakirja kääntää temin seuraavasti: kommunistisessa yhteiskunnassa käytetty, halventava nimitys länsimaissa käytettävälle viihteelle, joita ovat rock-musiikki, televisio, coca-cola, purukumi, McDonald's-ravintolat ym... ) Hapatusta tai ei, mutta niin monesta syystä toivoisen sen ylivallan heikentyvän. Enkä muuten omista SKP:n tai edes Vasemmistoliiton jäsenkirjaa.
 

Palaan jälleen omaan mantraani. Muutos on useinmiten hyvä asia, mutta vauhdin on oltava riittävän hidas jotta suunta saadaan varmistettua oikeaksi. Humanitaarinen apu pitää tietysti aina varmistaa, mutta ihmisten vapaaehtoista, yksilön "oikeuteen" liittyvää hillitöntä liikkumista pitää pikemminkin valjastaa kuin tukea. Työvoimapoltiittisetkaan syyt eivät loppujen lopuksi ole kovin kantavia. Onhan se nyt aika härskiä perustella, että hyvinvointivaltiomme tarvitsee lisää "käsiä". Puhumme kai kuitenkin edelleen ihmisistä!
Entä mitä kun intialainen tai kiinalainen keskiluokka innostuu kaukomatkailusta? Alammeko silloin tosissamme kiinnostua lentomatkailun hiilijalanjäljestä?  Vai suommeko heille oikeasti samat oikeudet kuin etuoikeutetulle pienelle kansallemme? Kestääkö maapallomme ja ihmiskuntamme sen kaiken ihmisten ja tavaran sukkuloinnin, johon olemme jo nyt päätyneet? Mukana liikkuvat kulttuuristen vaikutteiden lisäksi myös vähemmän toivotut tuholais- ja bakteerikannat...  


19.1.2011
Hyvänen aika, nyt tulisi asiaa rakennuksista.  

Yksi päivän polttavista aiheista on asuntokauppa ja siihen liittyvä vastuu. Kun yksi myy, toinen ostaa ja kolmas arvioi, niin kuka kantaa vastuun kun talosta löytyykin sitten kosteusvaurio? Viimeiset kummenen vuotta markkinoilla on huseerannut monenlaista kuntoarvion, kuntotarkastuksen, vauriokartoituksen ja ties vaikka minkä tekijää.  Niin paperien kuin niiden laatijien nimekkeet vaihtelevat vähintään yhtä rajusti kuin tarkastusten taso. On pintapuolista ja on jopa perusteellista ja sitten on tätä copy-paste -laatua. Perusteltua onkin, että asuntokauppaan liittyvien kuntotarkastusten ja niiden tekijöiden sertifiointia mietitään. Minusta se ei kuitenkaan ole todellinen ratkaisu.

Rakennus on monimutkainen kappale. Vanhat rakennukset ovat periaatteessa yksinkertaisia, ja uudemmat vastaavasti hyvinkin monimutkaisia. Monimutkaisen uuden ymmärtäminen ei kuitenkaan takaa vanhan yksinkertaisen ymmärtämistä, sillä perinteinen hengittävä rakentamistapa poikkeaa totaalisesti nykyaikaisista koneeelliseen ilmanvaihtoon perustuvista sandwitch-rakenteista. Puhumattakaan sitten näiden kahden yhdistämisestä, mikä pääsääntöisesti on ollut aika epäonnistunut yhtälö.  Kuka uskaltautuu tunnustautumaan asiantuntijaksi, joka  hallitsee tämän koko kirjavan rakennuskannan?  Hänellä kun pitäisi olla vielä rakenteita läpäisevä röntgenkatse, ajassa liikkumisen kyky (palatakseen tarkistamaan edellisen asukkaan rempat ja asumistavan) sekä absoluuttinen taito olla tekemättä virheitä. Takaako virallinen sertifikaatti tämän? Silti on selvää, että yllätysten ilmaantuessa minäkin vaatisin juuri kuntotarkastuksen tekijän päätä vadille. Onhan se kohtuutonta, että hyvää tarkoittava myyjä tai ostajaakaan maksavat koko lystin, kun kerran asiantuntevaa palvelua on ostettu.

Yhtä kohtuutonta on kuitenkaan sälyttää vastuu yksittäisen kuntoarvioijan harteille. Aika pienistä putiikeistahan nämä arvioitsijat kuitenkin tulevat. Elleivät sitten vähän isommista, joissa puolestaan tehokkuusvaateet voivat hiostaa työn laadukkaasti tekemisessä. Yhtä kaikki, vastuuasioissa puhutaan sen luokan summista, että hyvätkin tekijät kaatuisivat pian raskaisiin saappaihinsa. Toinen asia on osittain psykologinen ilmiö. Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat. Vaikka kuinka on ulkopuolinen asiantuntija ja ammattityölleen nöyrä, niin väistämättä on aina jonkin verran kallellaan sen maksajan puolelle. Sattuuko työn teettämään sitten ostaja vai myyjä. Miten se vaikuttaa on asia erikseen ja tapauskohtainen, mutta olen vakuuttunut että vaikuttaa. 

Niin se ratkaisu. Kyllä, tämän pitäisi olla julkinen palvelu. Tarpeeksi iso taho, josta löytyy asiantuntemusta erilaisiin kohdetyyppeihin ja ennen kaikkea, joka voisi vastata rahallisesti myös mahdollisiin virhearviointeihin. Ilman, että itse tarkastuksen tehnyt kaatuu ja katoaa. Päinvastoin, hän saisikin tilaisuuden oppia ja kasvattaa asiantuntemustaan lisää. Objektiivisuutta toisi lisää myös se, ettei tekijän välttämättä tarvitse edes tietää toimeksiantajan roolista. Ohjenuorana olisi yksinkertaisesti vaurioiden ja riskirakenteiden kartoittaminen, riippumatta siitä mitä taloudellista rasitetta tieto millekään taholle tuo. Toiminnan arvoina olisivat sekä rakennuskannan kunnosta että kansanterveydestä huolehtiminen, oikeudenmukaisuus olisikin sitten jo näiden seuraus. Verovaroinko? Niin, pidetäänhän esimerkiksi infraa yllä täysin yhteisin verovaroin - aika ylimitotetuin ja lyhytnäköisin uudishankkeinkin välillä. Jos tähän rakennuspuoleen panostettaisiin, säästöjä kertyisi jo alkaen terveydenhuoltokuluissa. Pelkästään henkisesti lienee kova paikka, jos uusi koti menee alta ja taskuun jää vain asuntolaina. Ja olisihan tämä palvelu, josta kuuluisikin maksaa. Hinnan pitäisi lisäksi olla ihan markkinatasoa, jotta uskaliailla yksityisilläkin palveluntuottajilla olisi mahdollisuus toimia. Näin kuitenkin saataisiin luotettava vastuunkantaja - ja papereita joista olisi muutakin iloa kuin sytykkeeksi (jossa siinäkin toimivat huonosti).

Ongelma ei taatusti ole vielä edes puhjennut. Alkavathan esimerkiksi suuret ikäluokat vasta vähitellen luopua 1970-80-luvuilla rakennetuista tai peruskorjatuista taloistaan. Ei heillä ole ollut tarvetta rikkoa kotinsa rakenteita viimeiseen pariin-kolmeenkymmeneen vuoteen, siihen tarvitaan Innoa fanittava uusi asukas.

Myös ensimmäiset märkätilojen vedeneristykset alkavat olla pian aikuisiässä, puhumattakaan keski-ikää lähestyvistä höyrysuluista...

Minun kouluaikoinani oli tapana päällystää koulukirjat muovilla. Osa harrasti punaisten ja vihreiden irtomuovien teippaamista, toiset satsasivat kontaktimuoviin. Ainevihkoihin saatiin vielä ennen lamavuosia iloisen värisiä muovisia irtokansia. Pitääpä tarkistaa mitä näille päällysteille kuuluu. Mahtavatko olla yhtä rapsakoita kuin tuo yhden kesän pihalla lojunut muovisäkki.


30.12.2010
Helsinki kippaa lumensa mereen, jota pitää auki yötä päivää ympyrää puksuttava paatti. Sata litraa polttoainetta tunnissa ja kone jyksyttää 90 % tehoilla. (HS 30.12.2010) Olenko ainoa, josta touhu kuullostaa enemmän entisen itäblokin menolta kuin sivistyneen ja lunta ennenkin nähneen pohjoismaan ratkaisulta?


14.12.2010
Jos ovat vapaa markkinatalous ja ammattiyhdistysliike hukanneet metsän puiltaan (vrt. ed. kirjoitus), niin samaa vikaa löytyy demokratiastakin.  Nykypolitiikan  räksyttävä nelivuotiskautinen oppositio - hallitus -vastakkainasetelma ovat vieneet pohjaa asioiden todellisesta ajamisesta yhteiseksi hyväksi...

No niin, jäikö siltoja vielä sytyttämättä?



8.12.2010
Markkinatalous. Pyhä lehmä, jota ei taida uskaltaa paljon kritisoida. 
Mutta kuka auttaisi minua ymmärtämään muutamaa asiaa? Aluksi vaikkapa sellaisia ilmiöitä kuin tuloerot, pörssin sairas logiikka ja yrityksen oletusarvo. 

Ensinnäkin yritysten eläminen pörssissä. Kun yritys X irtisanoo porukkaa, niin sen osakekurssi nousee. Jollakin tasolla olen ymmärtäväni tämän talousmatemaattisen ilmiön, mutta kun ajattelee asiaa isosti, niin eihän sen näin pitäisi olla. Miksi kasvoton omistaja voittaa, kun yrityksen todellisia tuloksentekijöitä pistetään pihalle? Viestihän pitäisi olla aivan toinen.  

Toinen yli ymmärrykseni käyvä asia on yrityksen olemassaolon perusluonne, joka määritellään käsittämättömän homogeenisesti.  Häiritsevän usein kuulen lausahduksen "Osakeyrityksen tarkoitus on tuottaa voittoa." Tämän mantran suojissa tunnutaankin sitten vältyttävän kaikelta moraaliselta arvioinnilta. Yritys kun ei ole mikään eettinen, yhteiskuntavastuullinen entiteetti. Mikä itseisarvo tämä voitontavoittelu on? Miksi vaikkapa yritys, joka toimii jatkuvasti ja tietoisesti nollatuloksella ei voi olla vakavasti otettava? Tai tarvitsee vähintäänkin etuliitteen "yhteiskunnallinen".  

Kolmas markkinatalousahdistusta aiheuttava asia ovat tuloerot. Jakeluuni ei kerta kaikkiaan mene se, että vaikkapa joku perhepäivähoitaja saa työstään korvausta niin paljon vähemmän kuin esimerkiksi yritysmaailman hallitusammattilainen. Käsi sydämelle, kumpi oikeasti tekee tärkeää, tulevaisuudelle merkityksellistä työtä? Kumpi kylvää viljaa kymmenien vuosien päähän, kumpi niittää jo heti seuraavana vuosineljänneksenä? Oman selustani turvatakseni otan sen verran heti takaisin, että toki useamman meistä työ on sinänsä tärkeää ja arvokasta. Mutta miksi tulotasot puhuvat päinvastaista? Miksi siivoojan työtä ei arvosteta rahallisesti läheskään yhtä paljon kuin yksikön päällikön? Kummankin työ on tärkeää ja ainakin toisen myös välttämätöntä. Entä kuka on se yli-ihminen joka katsoo todella ansaitsevansa yli miljoonan vuosiansiot?  Joo, verotus syö osansa ja sataa yhteiseen laariin, tiedetään. Mutta se on kyllä höpön löpöä, että näin merkittävät tuloerot toisivat mitään hyvää tullessaan. Terveisiä vaan muutamalle talouslausuntoautomaatille, se köyhälle annettu lantti menee takuuvarmemmin kulutukseen kuin rikkaiden lisäkermat.

Kenenkään panos työelämään ei voi olla rahallisesti mitattuna yli kymmenkertainen jonkun toisen työtuntiin nähden. Oli itse työ mitä tahansa. Ammattijohtajuus on kutsumusammatti siinä missä sairaanhoitajankin työ, se ei käy selitykseksi. Ja kummankin työn voi hoitaa yhtä huonolla tai hyvällä työmoraalilla.

Sosialismin kaltaista tasapäistämistä ja hyysäämistä en silti kaipaa. Totta kai pitää olla mahdollisuus olla oman onnensa seppä.

Taannoin tuloeroja saattoikin vielä selittää koulutuseroilla. Tuli tunne oikeudenmukaisuudesta, kun saattoi taustastaan riippumatta opiskella melko vapaasti ja ilmaiseksi, ja sitä myöten päästä ammatteihin joissa tulotasokin oli ansaitusti vähän korkeampi.  Vaadittu koulutus sekä työn vastuu ja vaativuus olivat vielä yhteydessä tulotasoon.  Valitettavasti tämä jäi aika lyhyeksi ajanjaksoksi Suomen historiassa.  Heristän sormeani nyt toiseen suuntaan eli markkinatalouden perinteisenä vastavoimana pidetyn ammattiyhdistysliikkeen suuntaan. Lakko-oikeus on ollut aikanaan todella perusteltu oikeus, mutta ketä oikeasti on kiittäminen että vaikkapa suunnilleen saman koulutustason keittiötyöntekijän ja telakan ahtaajan peruspalkat eroavat niin paljon toisistaan?  Ero on 1:2. Se ryhmä voittaa, jolla on yhteiskunnallisesti parempi kiristys... siis neuvotteluasema ja riitävä ahneus. Kenen työnseisaus lamaannuttaa talouden rattaat?
Tämä vain sattuu olemaan myös oman oksansa sahaamista.  Hyvä esimerkki on suomalainen paperiteollisuus. Vielä 10-15 vuotta sitten nuorenkaan paperimiehen ei tarvinnut todella tyytyä ajelemaan käytetyllä kansanautolla.  Mutta ahneudallakin on rajansa. Varmasti moni yksittäinen paperityöntekijä olisi tyytynyt vähempäänkin, mutta kuka olisi kertonut ammattiyhdistykselle sadun kultamunia munivasta hanhesta.  

Summa summarum. Aloitin markkinatalouden kritisoimisesta ja päädyin ammattiyhdistysten soimaamiseen. Juuri kun olin saamassa vasemmistolaisen leiman livahdinkin oikealle tehtaanomistajien saappaiden suojiin. Niin, olisin voinut valita arvomaailmani helpomminkin. Nyt olen yrittäjä, jota oksettaa oletus yrityksen itseisarvollisesta voitontavoittelusta. Samalla kun raha on omassa elämässäni menettänyt merkitystään, ahdistavat tuloerot entistä enemmän. Päiväraha- ja muita etuja tarjoaviin ammattiyhdistyksiin en ole kuulunut, koska minusta ne eriarvoistavat. En halua suojautua sen suurinta räksytystä pitävän rakin helmoihin sulkeakseni silmäni niiden ulkopuolella olevien ongelmilta. Minusta palkkatyöläisen ja työnantajan vastakkain asettaminen on aikansa elänyt ja molempien häviöön johtava ajattelutapa. Yhtä vanhanaikaista on perinteinen lineaarinen jaottelu poliittisesta oikeistosta ja vasemmistosta. Halleluja, minusta poliittinen kenttä on pallo ja itse olen jossain siellä sisällä helisemässä.  
 
Takaisin vielä markkinatalouden ilmiöihin. Olisikohan aika kyseenalaistaa jo parisataa vuotta vanhan näkymättömän käden liikkeet. Johtaako yksilön oman edun tavoittelu todella yhteiseen hyvään - ainakaan maailmassa jossa olemme ylittäneet rajallisen maapallomme resurssit jo aikaa sitten? Niin vapaa markkinatalous kuin ammattiyhdistysliikekin ovat alkaneet hyvin tavoittein ja myös saavuttaneet niitä, mutta ammutaanko nyt jo pahasti yli?  Kaikelle on aikansa ja paikkansa.


14.6.2010
Voi polyrottinki. Missä te kaikki tosikestävät jakkarat olettekaan parinkymmenen vuoden päästä?

22.1.2010
Pienten lasten äidin huono omatunto on tullut nyt minullekin  tutuksi. Äitinä, yrittäjänä ja vanhan uunilämmitteisen talon toisena remontoijana  sitä on aina väärässä paikassa, väärään aikaan ja tekee vääriä asioita. Firman sopimukset löystyvät klemmareissaan lasten kiukutellessa läsnäoloa, ja päinvastoin. 

Pienten lasten sanotaan opettavan vanhemmilleen priorisointia ja johtajuutta. Käytännön oppikoulu työelämän esimiestöihin siis. Olen toki oppinutkin; komentamaan tiukallakin äänensävyllä ja jopa huutamaan. Näistä ensimmäinen on ollut minulle ennestään täysin vieras, koska teen mielummin asiat itse kuin vahdin niskan takana.

Olen "oppinut" muutakin. Lasten kanssa arkea eläessä osaankin jälleen puhua ruoka suussa, aloittaa koko ruokailun odottamatta toisia pöytään, kuunnella toisten puhetta sujuvasti ja jopa vastata kuuntelematta itse asiassa lainkaan, puhua itse toisten päälle, ... Kyvvyksi voisi laskea senkin, että pystyy lukemaan satua ääneen miettien samalla vastapäisen seinän tapetointia.

Lasten kanssa vietetyn päivän aikana ehtii aloittaa uskomattoman monta asiaa, mutta kovin harva tulee vietyä loppuun. Lisäksi suuri osa pääkopan vielä ja edes olemassa olevasta kapasiteetista tulee käytettyä jatkuvaan miettimiseen siitä, kannattaako mikin asia tehdä juuri nyt. Pirpanien päiväunien aikaan ei luonnollisesti saa tehdä asioita, joiden tekeminen onnistuisi lasten valveillaollessakin. Rästilistalta on valittava toinen.  Päällä on jatkuva mietintäprosessi asioiden priorisoimiseksi, huipputehokkuutta etsien. Loppuviimein sen parhaimman (rauhallisimman) työhetken koittaessa sitä vain keittää itsellensä kahvit ja istuu Hesarin ääreen ilman mitään kiirettä (joka tosin sekin jää kesken pöydälle heti kahvin loppuessa). Eräs sukulaisrouva raottikin verhoa vajaan parinkymmenen vuoden päästä koittavaan todellisuuteen: kun lapset eivät enää tarvitse sinua  ja olisi vihdoin aikaa keskittyä yhden asian tekemiseen kerrallaan, niin etpä enää osaakaan.

Mutta johtuukohan näistä mikään loppuviimein lapsista? Vai olisiko kyse jälleen itsensä heijastuspinnasta, vähän kuin parisuhteessa? Ainakaan toistaiseksi äitiys ei ole ollut minulle johtajakoulua, vaan pikemminkin soveltuvuustesti siihen. Jota en ole läpäisemässä. Edelleen teen asiat mielummin itse kuin valvon, että toinen ne tekisi ja vieläpä niin kuin sanon. Enkä edelleenkään tykkää pomottaa saati korottaa ääntäni sitä varten.Siksi minulla ei ole koiraakaan.

Olen läpeeni asiantuntijaluonne, joka nauttii asioiden opiskelusta, niiden tietämisestä ja toivottavasti ajoittain myös soveltamsesta. Kerron kyllä vankasti mielipiteeni ja sen perustelut, mutta en jää vänkäämään, jos toinen päättää olla uskomatta. Aikuisia ihmisiähän tässä ollaan enkä itsekään kaikkitietävä. Ja toisaalta, jos saan alaisia,  nousee pakkaa sotkemaan ihmeellisesti, jostain alter egon kainalosta, oma epävarmuuteni. Delegointi ei ole vahvuuteni. Ristiriitaista kyllä, ainakin minulla sen vaikeus liittyy juuri itseni, ei siis sen toisen, vähättelyyn.

Lapset saisivat varmaan turvallisemman kasvuymäristön ammattitaitoiselta "henkilöstöjohtajalta", jonka kuri on tiukka ja arjen rutiinit hievahtamattomat. Meillä ne ovat vähän fleksaabelimmat, mutta yhtäkaikki lasten hyvinvointi on tärkeintä.  Niin ne silmät minullakin kostuivat, kun esikoiselta keskeytyi jo kolmas kerho puolen vuuoden sisällä. Pelästyin, että kovasti sosiaalinen pienokaiseni alkaisi tulkita, että syy on hänessä. Vai heijastanko siinäkin vain itseäni?  

Lopuksi kommentti päättämään perhe- versus työelämäpohdinnat tähän. Miten ihmeessä on perusteltua, että äitiys- ja isyyslomalle jättäytyvän vanhemman päiväraha on sidoksissa tuloihin??!! Vaipanvaihto (haastavammin vanhempana olo) on joka tapauksessa tehtävänä kaikille täysin sama, eikä työelämän korkea asema  saati palkkataso auta tekemään sitä yhtään paremmin. Jos vanhempainrahassa pitää olla haitaria, niin mielummin sitten nykymalli päinvastoin, eli pienituloiselle enemmän. Jotta heillekin jää  mahdollisuus olla pienten kanssa edes hetki ilman taloudellisia huolia.  Tämä silläkin, että yrittäjänä olen siinä onnellisessa lokerossa, että voin periaatteessa jollain tapaa vaikuttaa päivärahani suuruuteen. 



20.1.2010
Sukumme kohtasivat toista kertaa.  Vanhan pirtin täyttivät ennen kaikkea pirkanmaalainen  (perujaan yläsatakuntalainen) ja eteläkarjalainen kansa.  Lisämaustetta saatiin  enemmän tai vähemmän välillisesti Pohjoissavosta, Pohjanmaalta, Kymestä ja Uudeltamaalta. Tilaisuus oli mukava ja lämminhenkinen, kuten sanotaan, mutta kulttuurierot ainakin talonväelle olivat jälleen kerran selkeät.

Hämäläinen stereotypia on tietysti hitaus, mihin viitatessa muistan aina huomauttaa Pirkanmaan olevan kaukana varsinaisesta Hämeestä.  Eli piikki joka tapauksessa osuu vereslihan tuntumaan. Yhtäkaikki meille hitaus on luonnollisesti hyve, ei hitautta sinänsä vaan harkitsevaisuutta. Kahvipöytään ei suinkaan siirrytä emännän laittaessa kahvia tippumaan, vaan odotetaan kuuliaisesti kehotusta.  Siinä kolmannen kutsun jälkeen alamme vilkuilla, ketä tulisi nyökätä lähtemään ensimmäisenä - noin niinkuin arvojärjestyksessä  papista seuraavana. 

Kun keskustelemme, kuuntelemme mitä toisella on sanottavaa, ja päälle puhumisen välttämiseksi pidämme jopa usean minuutin tauon ennen vastaamista. Välillä voidaan istua porukalla nenät vastakkain pidemmänkin aikaa hiljaa. Tällä kunnioitamme toisen sanomista ja mietimme oman sanottavamme tarkkaan ennen sen saattamista muiden korviin. Valitettavasti eteläkarjalaisessa seurassa puheenaihe on tällöin jo varsin usein ehtinyt vaihtua.

Puheenaiheissakin on vissi eronsa.  Meillä hyvin usein pysytään korrektisti asiassa, vaikkapa vanhoissa perinteissä tai jossain teknisessä, fysikaalisessa tai muussa vastaavassa pulmassa, jonka äärellä mielellään otetaan mittaa. Korrektisti, siis. Ja kyllä, sääkin käy hyvin puheenaiheeksi jopa ydinperheen sananvaihtoon.  Sen sijaan eteläkarjalainen ei moisen asian tiimoilla kauaa viivy, sillä heille rakkain puheenaihe ovat ihmiset, elämän suola!   

Ja kun puhetta riittää, on hyvin käytännöllistä lyhentää sanoja tai hätätilassa jopa keksiä omia uusia. Ei se ole niin tarkkaa. Tosin hämäl.. siis pirkanmaalaista puhekumppania tämä saattaa lamaannuttaa entisestään, kun ei saa selvää, ei ymmärrä eikä ole sitä yhtä hyvää tarinaakaan heittää. Johan se Niemisen Valton traktorikauppakin tuli kerrottua talon isännälle viime perjantaina.  Paljon mielummin puhuisi siitä erikoisesta sääilmiöstä ulkona ja sen syystä. Ja samalla toivoisi, että toinen huomaisi sen pitkään ja hartaasti virkatun liinan pöydällä ja sen päälle kauniisti asetellut tarjottavat. Itsehän sitä ei tohdi esille nostaa, ja jos nostaisikin, ei toinen välttämättä ymmärtäsi miten moiseen on kannattanut uhrata niinkin kauan aikaa.  Eihän se tekemisen hartaus ole itseisarvo, vaan se että saa aikaan, ja mielellään paljon. Kaksi itse leivottua sämpylää on aina parempi kuin yksi viimesen päälle symmetriseksi vaivattu.

Mutta takaisin puhekulttuuriin ja kieleen. Muistan vieläkin sen tahattoman naurahdukseni, kun näin Etelä-Karjalassa paikallisen Puolimatkan kyltin. Kyllä,  rakennuksen katolla, valtavan kokoisin kirjaimin todella luki Puolmatka, ilman i:tä.  Se ei siis ollut vain puheessa tai  minun ymmärryksessäni, vaan sanojen lyhentäminen kävi ihan painettunakin.  Lopulta vieraassa kulttuurissa vietetyn päivän jälkeen olo oli yhtä uupunut kuin ekoja päiviä ulkomailla asuessa, kun kaikki energia meni kuullun ymmärtämiseen.

Oma lukunsa ovat sanat sinänsä. Maakuntien välillä tarvittaisiin sanakirjaa, kun sanat ja ilmaisut eivät avaudu kaikille yhtä luontevina. Vai tuntuvatko kaikki seuraavat tutuilta:  koussa, tehdä valkee pesään, tahkeita perunoita ja auhtua lihaa, inan verran, rotinat, hupsuttaa, ... ? Jopa rievän ja rieskan  paksuudet menevät ristiin. Joskin eteläkarjalaisen mentaliteetin huomioiden, kaikkien sikäläisten murresanojen levinneisyys ei välttämättä ulotu kovin montaa tupaa laajemmaksi. 

Parhaimman analyysin on kuitenkin tehnyt  mieheni.  Hän kun kaikella rakkaudella avasi minulle eteläkarjalaisen puhekulttuurin sisintä.  Hänestä leppoisa tarinointi on mukavaa eikä ole vaarallista, jos toinen ei ihan kaikkea  ymmärrä tai edes kuuntele. Puhe onkin kuin lintujen viserrystä. Ei haittaa, vaikka useampi lintu visertäisi samaan aikaan -  itse asiassa niin se on entistäkin kauniimpaa.

Eteläkarjalaisen  mieheni luvalla,  allekirjoittanut.
 



31.8.2009
Terveisiä ministeri Jan Vapaavuorelle!

On olemassa rakennuksia ja on olemassa rakennuksia. Samoin on olemassa asukkaita ja on olemassa asukkaita.

Olette suunnittelemassa rakennusten laskennalliseen energiatehokkuuteen sidoksissa olevaa kiinteistöveroa (AL 31.8.2009).  Äkkiseltään erinominen ja kannatettava idea tässä energiaa ja luonnonvaroja tuhlaavassa maailmasssamme. Toivon kuitenkin syvästi, ettette sokaistuisi näkemään yhtä puuta koko metsältä.  Tämän päivän energia- ja ilmastonmuutoskeskustelussa unohtuu aivan liian usein kokonaisajattelu.

Keskeneräistä työtä ei saa arvostella (asettamanne työryhmän mietintö valmistuu 15.9.), mutta en silti malta olla muistuttamatta parista seikasta.  Rakennusten energiatehokkuuden arvioinnissa ongelmallisia ovat sekä uudet että vanhat rakennukset. Uusien talojen  ratkaisut ja niiden toiminta pitkässä juoksussa ovat yksi kysymysmerkki.  Miten esimerkiksi passiivitalojen höyrytiiviiksi rakennetut seinät säilyvät homehtumatta vuosikymmenien ajan ja mikä on näiden talojen kestoikä ylipäänsä? Mitkä ovat muun muassa  koneellisen ilmastoinnin energiakustannukset tarvittavine huoltoineen ja uusimisineen - tulevatko ihmiset edes huoltaneeksi niitä niin, että ne toimivat optimaallisesti? Energiakustannuksiin on huomioitava kokonaiselinkaari: laitteen valmistukseen, säilytykseen, kuljetukseen ja romutukseen vaadittavat energia ja luonnovarat. Vastaava koskee tietysti koko rakennusta.  

Uusiin rakennuksiin ja siihen liittyvään teknologiaan liittyy siis huomattava määrä kysymysmerkkejä, joita voimme alkaa kumota vasta ajan tuomalla kokemuksella.  Tämän hetkisellä huteralla tiedolla olisi hyvin vaarallista lähteä ohjaamaan  vaikkapa juuri verotuksella vain yhtä linjaa.  

Vielä ongelmallisempi asia on energiatehokkuusvaatimusten asettaminen vanhoihin rakennuksiin - esimerkiksi niihin hirsirakennuksiin, joiden toimivuudesta meillä on  nyt tuhatvuotinen kokemus.  Tähän hyväksitodettuun rakentamistapaan, lähinnä sen muuttamiseen,  ei pidä puuttua  veropoliittisin linjauksin.  Monen  vanhoihin rakennuksiin perehtyneen tiedossa on, että esimerkiksi hirsiseinien lisäeristämisellä saati vahojen ikkunoiden uusimisella ei saavuteta lämmityskuluissa ikinä sellaista säästöä, joka maksaisi investoinnit takaisin.  Lisäksi ei pidä tuijottaa pelkkää energiankulutusmittaria, vaan huomioida purkujätteen sekä uuden materiaalin valmistuksen, kuljetuksen ja pakkausjätteen aiheuttama kuorma ympäristöllemme.  Hinnaksi ei koidu pelkästään eristelevyn neliöhinta, sillä uusiksi menevät aina myös pinnat. Ei pidä unohtaa myöskään monien nykyisten uusien tuotteiden lyhyempää elinikää verrattuna vanhaan korjattuun. Kokonaisajatteluun liittyy myös hirsirakennuksen täysin erilaisen toimintaperiaatteen huomioiminen nykyiseen uudisrakentamiseen verrattuna. Samoja ohjeistuksia ei voida noudattaa.  Muovit ja kiviainespohjaiset epäorgaaniset eristeet ovat luonnollisesti poissuljettuja. Mutta lisäksi väitän, että hirsi- tai purueristeisen rakennuksen kuuluukin vähän vuotaa lämpöä ulos - ei huonon tiivistyksen kautta vaan aavistuksen verran seinien läpi. Näin myös kosteus kulkee pois ja rakenteet säilyvät terveinä.  Liian paksu lisäeristekerros siirtää kastepisteen rakenteen sisään ja aiheuttaa homehtumisvaaran.  Pieni energiavuoto on joka tapauksessa suurempi säästö kuin ennen aikaa aiheutuva homekorjauksen tarve  ja terveysongelmien kulut. Lisäksi energiankulutus saadaan pidettyä kurissa huolehtimalla ilmatiiviydestä ja esimerkiksi yläpohjan asianmukaisesta eristämisestä.  Seiniin puuttuminen lisää lähinnä vain valaistuksen tarvetta, kun paksut seinät rajaavat ikkuna-aukkojen tuomaa valoa. 

Näin siis rakennukset, mutta entä ne asukkaat? Asukkaiden osuus rakennuksen energiankulutuksessa on kaikkein tärkein, mitä ei nykyisissä keskusteluissa valitettavasti huomioida.  Samaa rakennusta voivat kaksi eri perhettä asua hyvin eri tavoin. Sillä, haluaako tepastella kotonaan talvipakkasella paljasjaloin ja shortseissa, viilentää tupansa kesäisin ilmastoinnilla ja nauttia 15 minuutin kuumista suihkuista vai vetää kovimmilla pakkasilla villasukat jalkaansa ja lämmittää tuvan uunin, on paljon suurempi merkitys asumisen energiakulutuksessa kuin sillä ovatko ikkunoissa selektivilasit vai vanhat puhalletut 1,5 milliset.  Esimerkiksi lämpimän veden käytön osuus koko rakennuksen energiakulutuksessa on keskimäärin 20%, joten kaikista helpoimmat ja suorimmat säästöt energiankulutuksessa voi jokainen tehdä  kiinnittämällä huomiota juuri vedellä lotraamiseensa. Ei tarvita investointeja ja laskelmia niiden takaisinmaksuajoista.

On hyvä, että energiankulutusta mietitään ja säädellään.  On kuitenkin varmistuttava, että kehitys todella on kehitystä parempaan. Päätöksenteolle on toisin sanoen annettava  riittävästi harkinta- ja kokemuksenhankinta-aikaa sekä ennen kaikkea asioita on pohdittava kokonaisuutena.

 Ilmastonmuutos on vakavasti otettava asia, mutta niin ovat myös Suomen aliarvostettu ja huonosti säilytetty rakennusperinne, ihmisten asumisterveys sekä turhan kulutuksen ja jätteentuoton minimointi.  Jokainen ihminen löytää varmasti oman tapansa saattaa nämä balanssiin omien asuintottumustensa kanssa. Vanha rakennus ei sovi kaikille, mutta en minäkään jaksaisi säännöllisesti  huoltaa ja putsata uuden teknologiatalon  ilmanvaihtojärjestelmää.  Kummassakin kohteessa voidaan kuitenkin asua energiakulutuksen ja koko ympäristön kannalta kestävällä tavalla -  vain hiukan eri asumisstandardein.

 Oikeudenmukaisempi verotustapa on suora vero energian hinnassa sekä jätteen tuotossa. Näin jokainen maksaisi todellisen kulutuksensa mukaan, ja kokonaisuutta voisi suhteuttaa perheen koon sekä mahdollisen kotona tapahtuvan elinkeinotoiminnan mukaan.  Samalla verolla voitaisiin ohjata kesävän kehityksen mukaisiin energiamuotoihin. Mutta ei veroteta pelkästä potentiasta kuluttaa energiaa talonsa lämmitykseen.

Arvoisa ministeri, ettehän rankaise villasukkakansaa ja heidän rakennuksiaan.


  
19.5.2009
"Less is more."


28.4.2009
Nyt ahdistaa. Muutosvastarintainen osioni nousee rintaa puristavana ja ärräpäitä nostattavana tunteena pintaan.  Aargh. ..rkle.

Ahdistaa tosiaan aivan kaikki tämän päivän menossa.  Olen niin täynnä kehitysuskovaisen länsimaailmamme parannuksia. Kun emme tajua,  että oikeasti metsään mennnään. Ei vaan ehditä nostaa katsetta kvartaalista, että sen näkisimme.  Ja voi miten pieniä nämä raivon valtaan saavat asiat voivatkaan olla.  Ahdistun, kun onnistun valitsemaan juuri sen "laatumerkkisen" ja ei-kuitenkaan-halvimman kännykän, jonka saan roudata pian huoltoon ja huollon jälkeen uuteen huoltoon uudesta ongelmasta. Miksi tämäkin malli piti tuoda markkinoille puolivalmiina kuluttajien testattavaksi? Ahdistaa, kun tämä huoltorumba aiheuttaa 200 ylimääräistä ajokilometriä.  
Ahdistaa myös ja edelleen, kun jäätelöpakettia aikanaan paranneltiin ihmeelliseen avattavaan-suljettavaan -formaattiin, joka käytännössä repeää käsiin hallitsemattomaksi pahvilevyksi. Vanha oli niin paljon toimivampi. Ei liene aivan pieni koneisto, joka tätäkin parannusta varten tehtaassa uusittiin. Jessus.   
Ahdistaa, kun puutarhakalusteita ostaessasi et löydä laatua. Ja kun sen hurjan rimpulavalikoiman käyt läpi, on päätös tehtävä heti, koska sitä lopulta laadullisesti ja esteettisesti jollain tavalla käyväksi katsomaasi mallia ei varastossa ole luonnollisesti kovin monta, joten harkitessasi ne - myyjän myötätuntoisin sanoin -  "saattavat mennä".  Ja aivan sama on vaatteissa ja vähän muissakin tuotteissa. Jippii, ne ovat näitä kuluttajien markkinoita, kun valikoimat ovat laajat ja  usein vaihtuvia. Aivan syvältä, pelkkää kulutusta lietsovaa markkinataloutta. Minua ei ainakaan kiinnosta etsiä epätoivoisesti hyvää tuotetta sen kaiken krääsän joukosta. Mielummin valitsen harkiten pienemmästä, laadukkaammasta ja hitaammin vaihtuvasta valikoimasta. Kuten minua ei kiinnosta opetella vähän väliä  uuden puhelimen käyttöohjeitakaan, haluaisin vaan hyvän ja mahdollisimman pitkään kestävän puhelimen. Elektroniikkapeleillä sain leikkiä jo lapsena, joten kaikenlaista kivaa tilpehööriä en puhelimeeni enää tarvitse.
  
Ahdistaa tänään vähän isompikin asia, nimittäin  suomalainen liikennepolitiikka, tuo kaiken junttiuden kulminaatio.  Asun alueella, jonka läheisyyteen suunnitellaan uutta tielinjausta. Pieneen päähäni ei mahdu, miksi keskelle metsää ja viljelyksiä pitää rakentaa uusi linjaus, joka on vanhaa tielinjaa pidempi.  En ymmärrä, miksi vanhan tielinjan liki asumatonta ja jo soranotolla pilattua reuna-aluetta ei voida hyödyntää. Enkä todellakaan ymmärrä, miksi tiehallinnon edustaja väittää ettei uuden pidemmän tielinjan aiheuttamilla 5,5 miljoonalla ylimääräisellä vuosittaisella ajokilometrillä ole merkitystä hiilipäästöihin.  Jos tämä on vähämerkityksetön luku, niin kuka voi enää motivoida yksittäistä ihmistä valitsemaan työmatkalleen bussin oman auton sijaan? Mutta nämäkin ovat jo vanhoja hiiltymiä pitkässä ja surkuhupaisen ahdistavassa VT3- prosessissa, johon varmasti vielä palaan. Sen sijaan se erityisesti tänään ahdistusta herättävä seikka oli hankkeen  YVA-vaiheeseen kuulunut maastokävely.  Kun en tyhmänä tajunnut, että tottakai motarihankkeen maastokävely ajetaan autoilla!  Minun olisi pitänyt hurauttaa autolla ensin kahden kilsan päähän kokoontumispaikalle  ja ajaa sieltä  sitten  muun autoletkan jatkeena takaisin tonttini nurkalle.  Sen sijaan yritin olla passissa polkupyörineni  erityisesti kiinnostavassa tielinjauskohdassa, mutta autoletka ei edes pysähtynyt tähän kohtaan.  Kärjessä ajavan kehäkolmoslaisen konsulttitoimiston väki näytti vain pyörittelevän karttaa sisällä autossaan.  Ilmeisesti "maastokävely" olikin heille - no hyvä, että edes tässä vaiheessa rantautuivat maastoon. Toivottavasti mukaan vaivautuneet saivat piirileikistä jotain irti.

Uhkun todella paatoksellista muutosvastarintaa. Kapinoin kehitysuskoa vastaan, varsinkin kun länsimainen kehitys näyttää olevan yhtä kuin lisää, enemmän ja kasvua. Ja uutta. Minkälaisia hyytelöitä meillä istuu liikenneministeriössä saati eduskunnassa, kun eivät vieläkään uskalla kyseenalaistaa yksityisautoilun pyhän lehmän asemaa?

Minusta kehitys ON hyvä asia. Sen vauhti on tänä päivänä vain aivan liian kova. Vauhtia on hidastettava niin, että voimme varmistua siitä, että todella saamme parempaa tilalle ja - ennen kaikkea - että ihmisillä on  aikaa sopeutua.



5.1.2009
Talous, talous, talous. Sohaisen todennäköisesti mehiläispesään kirjoittamalla aiheesta, josta en oikeasti ymmärrä mitään.
Niin, en todella  ymmärää taloustieteitä. Tai oikeastaan en ymmärää taloustiedettä.  Minusta korkoheilahtelujen arviointi saati niiden ennustaminen  on pikemminkin elitististä horoskooppeihin verrattavaa harrastusta, kuin mitään tiedettä. Miten niin paljon psykologiaan ja sosiologiaan sekä ennen kaikkea sattumaan sidoksissa oleva aihepiiri voi olla vakavasti otettava tieteenala? Tai voihan se sitä olla, mutta  korkeintaan sosiologisena ilmiönä.  Onko joku todella laatinut matemaattisia kaavoja tai ennustekäyriä talouden kulusta? Siis tosissaan.

Tämän päivän taloutemme on globaali, sanotaan.  700 työntekijän irtisanomista uutisoidaan  näyttävästi ja moneen kertaan.  Ensin firma X aloittaa 700 työntekijää koskevat yt-neuvottelut, kuukauden päästä se lomauttaa taas "uudet" 700 ja vähän ajan päästä kenties jopa irtisanoo "jälleen" 700 palkollista. Ja kovasti paasataan tämän joukon välillisistä vaikutuksista maamme talouteen.  Toki tällainen hehkutus saakin taloutemme tilanteen näyttämään synkältä ja kansalaisten kiristämään pussin nyörejään.  Ja niinhän se lama sitten toteutuu, kun alamme kaikki hannailla kampaajalla käyntiä ja hierojalle menoa. Ja pian tiukilla ovatkin maamme liki 10 000 kampaajaa ja monet muut pienyrittäjät. Mikä on heidän seurannaisvaikutuksensa?
Minulta jäi vähän vieläkin ymmärtämättä globaalin talouden  ja ennen kaikea näiden suuryritysen (työnantajina) suuri merkitys tässä kaikessa. Eihän se ole olennaista, että joka toinen kiinalainen ostaa Nokian kännykän. Se on oleellista, että Pirjo ostaa Paavolta työtä. Se pitää talouden rattaat pyörimässä, ainakin tavalliselle ihmiselle riittävällä vauhdilla. Suuryritykset saavat kohtuuttoman suuren huomion maassa, jossa yrityksistä yli 99% toimii PK-sektorilla. Työllistävätkin palkollisista yli 60 %. Ja väitän, että lojaalius työnantajan ja tekijän välillä on näissä jälkimmäisissä ihan toista luokkaa. Molempiin suuntiin. Kaiken lisäksi paikallinen työllistäminen tarjoaa myös globaalin edun - ympäristö voittaa, kun ihminen lakkaa rahtaamasta kaikenlaista tärkeää krääsäänsä eri puolille maailmaa.

Eli vastuunottoa kiitos. Pk-sektori tekee sitä jo, väistämättä. Mutta te suuryritykset, jotka tavoittelette kasvua kasvun päälle.  Laittakaa nyt ihmeessä hyvinä päivinä rahaa jemmaan siinä määrin, että saatte pidettyä tärkeimmän pääomanne, osaajat, talossa vaikeidenkin aikojen yli. Ei koneistoa pidä säätää nousukaudella niin äärimmilleen, ettei se kestä tilauskannan hetkellistä romahtamista. Vanha totuus lienee, että laskusuhdanteen aikaan kannattaa investoida (siis kansantajuisesti Vilenin ohjein "kun halvalla saa"). Eikö tähän investointiin kannata sisällyttää tuotekehitys, eli todella hyödyntää se tekijöiden hallussa oleva tieto-taito  - nousukaudellahan siihen ei ole (muka) aikaa.  

Kertokaa minulle muuten, mitä hyvää on pörssissä? Ainakin kaikki raha valuu sen avulla yrityksen ulkopuolelle ja kaikissa päätöksissä vain luikitaan näiden kasvottomien omistajien selän taakse.

Ja se eräs toinen vastuunkantaja. Pankit. Pk-sektorille rahaa nyt ja kohtuuhintaan, kiitos. Kantavat ne muutkin vastuun  yritystoiminnastaan ja sen riskeistä. Vai kuinka moni muu yritys saa myydä tuotteitaan lähes vapaalla jäljellä olevien maksuerien hinnanmuutos-oikeudella. Ja jos oikein menee heikoksi, voivat vielä huutaa valtiota apuun.  

*

Jos tämä teksti häviää lähiaikoina, minut löytää hattu kourassa  - tiedätte mistä.

Niin, en  edelleenkään ole hirveän pahoillani laman tulosta - ympäristön kannalta.  Pahoillani olen niiden heikoimpien puolesta, jotka tälläkin kertaa maksavat kalleimman laskun. Mutta entäpä, jos seuraavan nousukauden tullessa tyydymme maltillisempaan vauhtiin?


5.11.2008
Miten on muut yrittäjät, alkaako teidän päivänne usein puhelulla "...päivittäisimme tietojanne hakukonepalveluumme" ? Ja jos haksahdat niitä viisi vuotta vanhoja tietoja korjailemaan, niin puhelun lopuksi saat muodollisen kysymyksen laskutusosoitteesta, eli mihin monen sadan euron laskun voi lähettää. Nyt olen jo ymmärtänyt olla jaarittelematta niin pitkälle, mutta joskus kiehahtaa. Vaihteeksi tänään sain kaksi vastaavaa puhelua puolen tunnin sisällä.  KOSKAAN saamani  puhelu ei ole alkanut tulevan asiakkaan sanoin "...löysin tietosi xxx-hakukoneelta".   

Näitä firmoja taitaa olla jokunen Suomessa.  Ja olen minäkin saanut niitä laskun asuun puettuja tarjouksia, jotka ovat oma juonenkäänteensä sinänsä.  Onhan Suomessa toki vapaus yrittää, ei siinä mitään. Mutta itse olen sen verran herkkähipiäinen, että näen punaista kun hakukoneen edustaja soittaa päivittääkseen "asiakkaansa" tietoja. Kun mitään asiakkuussuhdetta ei ole koskaan ollutkaan!  Ja kun sieltä sitten ystävällisesti yritetään saada "asiakasta" kiinni, jotta ties mistä poimitut tiedot saadaan oikaistua, niin ote puhelimesta kyllä tiukentuu.  Kaikille hakukonefirmoille vaan tiedoksi, että on olemassa patentti- ja rekisterihallituksen tarjoama palvelu, josta jokainen voi vapaasti käydä tarkistamassa ajan tasalla olevat tiedot.   Ja jos niitä tietoja maksutta ja lupaa pyytämättä kerätään, niin todella päivittäkää niitä - itse.

En minä kehtaisi soittaa kelle vaan vanhan rakennuksen omistajalle ja puhua hänestä suoraan asiakkaanani. Jotain rajaa.  Oma lukunsa on vielä se, kun nämä myyjät tuntuvat niin hyvin tietävän keitä asiakkaani ovat,  mistä he tietoni hakevat ja miten paljon heille pitää markkinoida. Plaa-plaa, tarkistakaa nyt ennen puhelua soitatteko omaa työtään tarjoavalle pienyrittäjälle vai ison ketjun tavaroita myyvälle kaupalle.

Onneksi tuo orava istua tollottaa ikkunan takana kivellä ja katsoo suoraan kohti.  Joo-joo, palataan oikeiden asioiden äärelle.



18.7.2008

Kokeilkaapa käsivoimin lykättävää moottoritonta ruohonleikkuria.  Sellaista perinteistä. Mutta varokaa hurahtamista. Leikkuriin saa nimittäin aluksi sellaisen himon, että kaikki muu työnteko tahtoo jäädä.  Miten mukava onkaan lykätä leikkuria, joka ei vie bensaa, ei saastuta eikä tuhoa kuuloasi.  Lisäksi leikkuri on moottorillista paljon helpompi ottaa esille, vie vähemmän säilytystilaa ja on huomattavasti kevyempikin. Eikä ole turhaan huollettavia osia. Sen kun muistaa varoa kiviä, niin terä pysyy kunnossa. Sama sääntöhän pätee kaikkien leikkureiden kanssa. Joka tapauksessa saat leikkurilla esimerkiksi kivien reunukset trimmattua paljon paremmin kuin moottorillisella vempailla.

Ja miten loistavaa hyötyliikuntaa - ei mitään lihasten kasvattelua, vaan juuri sopivaa mittasuhteet säilyttävää kiinteytystä. Käsien treenaamiseen sopii leikkuria edestakaisin lykkivä tekniikka ja vaihtaessasi treenin jalkoihin voit vain kävellä pihanurmea ympäriinsä. Kokeilkaa ja nauttikaa. Omat ajatuksensakin kuulee paljon paremmin eikä tarvitse miettiä pärryyttämisen ajankohdan vaikutusta naapurisopuun.Yllättävän isoakin nurmea jaksaa trimmata, ainakaan alle parin tuhannen neliön omakotitalotontille en muuta enää edes harkitsisi. Ja siitä isompien kenttien avuksihan voi aina ottaa niitä lampaita...


14.5.2008

Talollamme kävi ilkivallan tekijöitä.  Olivat yrittäneet sisällekin, mutta ilmeisesti kalja loppui kesken yrityksen.  Mitään ei oikeastaan viety, mutta paikkoja hajotettiin. En tiedä olisiko muutama viety porakone niin harmittanutkaan, niitähän saa kaupasta uusia. Mutta ne saunan rikotut ikkunat! Grr. Vanhaa lasia on niin vaikea löytää ja se myös maksaa. Tätä yritin poliisisedillekin varovasti selittää. Vakuutusyhtiöön en suuremman mielipahan välttämiseksi lähtenyt edes soittamaan. Lähiseudun talojen kokemuksia kuullessa olen saanut toisaalta todeta, että me pääsimme vielä vähällä (kop-kop). Miten röyhkeää porukkaa sitä ihmisten pyhään paikkaan, kotiin, tunkeutuukaan.  

Äitinä en voi kuin ihmetellä millaisen kasvatuksen tällaiset paikkojen hajottajat ovat saaneet. Aluksi luulimme asialla olleen nuoria mopoikäisiä voimansakoettelijoita, mutta silminnäkijöiden mukaan porukka olikin vähän vanhempaa, autoilevaa lajia. Pahantekijät olivat siis täysi-ikäisiä, mitä ikinä se tässä yhteydessä tarkoittaakaan.

Mutta siitä kasvatuksesta. Itse saisin varmasti vieläkin kuulla teoistani, jos olisin vastaavaan pahantekoon joskus syyllistynyt. Enpä tiedä mikä se rangaistus olisi ollut, kun jollakin tavalla jo etukäteen saatiin iskostettua se, että toista ihmistä ja myös hänen omaisuuttaan tulee kunnioittaa. Kroonisena penninvenyttäjänä ajattelen myös sitä, että en koskaan voi tietää miten arvokas jokin esine on toiselle. Puhumattakaan muista kuin taloudellisista arvoista. Näpit irti siis toisen omasta! Pitää kyllä samaan hengenvetoon tunnustaa, että viehtymykseni autiotaloihin on saanut itsenikin toisinaan urkkimaan hylättyjen talojen ikkunoista ja kokeilemaan ovenripaa. Mutta koskaan en ole rikkonut tai vienyt mitään. Samaa mantraa hoen lapselleni kaupassa: katsoa saa, mutta ei koskea.

Äitinä voin toisaalta jollain tapaa myös ymmärtää. Omien juhlallisten periaatteidensa siirtäminen jälkikasvuun ei ole aivan yksinkertainen asia. Kun puhe ei aina tehoa ja kun ei sitä väkivallankaan mallia haluasi toiselle opettaa, niin keinot voivat olla joskus vähissä. Onneksi lastenkasvatuksen ammattilaiset muistuttavat, että sitä se kasvatus onkin  - toistoa, toistoa, toistoa. Pitää vain olla johdonmukainen eikä saa luovuttaa. Mutta edelleenkin, toteutapa se kaiken kiireen keskellä. Pitää ilmeisesti vaan säännöllisesti harjoittaa mielikuvaa lapsestaan tulevaisuudessa, haluanko nähdä hänet pissiksenä potkimassa mummoja vai kuuliaisena taviksena, jonka siivet kantavat kuitenkin varmemmin eteenpäin. Hiljaisethan perivät maan. Sitäpaitsi se tikkari on vielä helpompi nostaa ylähyllylle kuin sojossa osoittava puukko. Toivottavasti en tule olemaan tässä asiassa se suutari, jonka lapset...

Lopuksi terveisiä talollamme vierailleelle porukalle: kesällä olisi tiedossa töitä muutamaksi viikoksi!
 

25.4.2008

Tämä on nyt vähän jatkoa edelliselle.
Melkein toivoisi, että tulisi lama.  Kyllä, vaikka vielä itsekin muistan 1990-luvun alun ahdistuksen ja pennin venytyksen.  Laman myötä ihminen joutuu kuitenkin jälleen miettimään ostoksiaan, säännöllisiä lomamatkojaan  ja autolla ajoaan vähän tarkemmin. Jo omistamiensa vaatteiden ja vempaimien korjaaminen heräisi kuolleista. Ylipäänsä hyvän tovin jatkuneen nousukauden kerskakulutus loppuisi ja maailma (ympäristö) pelastuisi. Tai ainakin saisi hengähtää hetken.
Talousammattilaiset ennustavat kilpaa ja peloissaan Yhdysvaltojen laman vaikutuksia Eurooppaan ja Suomeen. Minä kyllä hykertelen hiljaa itsekseni, kun maailman yksi kulutushysteerisimmistä kolkista on hetken aikaa paastolla.

Surullista vaan, että lama kärjistäisi sosiaalisen eriarvoisuuden.  Taloudellisen kasvun myötä Suomenkin tuloerot ovat kasvaneet ja lama ei niitä ainakaan tasoittaisi.  Lamasta kärsisikin (siis oikeasti kärsisi, ei vain sijoitusvarallisuuden arvon laskuna) juuri se joukko, joka  j o  nyt joutuu miettimään tarkkaan niitä ostoksiaan, autolla ajoaan ja lomamatkojaan.  Samainen joukko on myös se, jonka ekologinen jalanjälki on varmasti porukkamme pienimpiä.

Taisin palata lähtökuoppaan. Lama ei siis olekaan ekologisen alamäen ratkaisu, korkeintaan hätäinen polkaisu jarrulla. Pitkällä jänteellä on luottaminen vain ihmisen viisastumiseen. Helsingin Sanomien kolumnisti nimitti taannoin kaikkia ilman vilkkua ajavia urpoiksi. Minä voisin laajentaa urpo-käsitteen kaikkiin kerskakuluttajiin. Nuukuus pannasta ja sitä vastoin uusien ylivarusteltujen autojen ostajat, himomatkailijat, roskaruokailijat, laskettelun ja muut konevoiman harrastajat, patterillisten  muovilelujen suosijat ja trendivaatefriikit sivistymättömien urpojen kastiin.  Itse voisin aloittaa sanonnan "köyhän ei kannata ostaa halpaa" todellisesta sisäistämisestä, ja panostaa tuotteiden kestävyyteen sekä huollettavuuteen entistä enemmän. Ihan jo ympäristösyistä.

Taisin saada joukon vihamiehiä.


9.4.2008

Tästä se nyt sitten alkoi - en vain voi enää olla tarttumatta kynään.  Eräs maamme rakentamista ja remontoimista puolihuolimattomasti ohjaileva lehti siteerasi vanhan talon remontoijien kokemuksia tuoreimassa numerossaan seuraavasti: "-Purkamiseen kului kolmelta mieheltä kolmisen viikkoa ja pihamaaltamme lähti remontin aikana kaatopaikalle 14 lavallista purkujätettä. Se oli hirveä kustannuserä; yhden lavan hinnaksi kertyi keskimäärin 600 euroa.Jos olisimme älynneet pitää pihalla kahta vaihtolavaa ja lajitella jätteitä, kustannukset olisivat pudonneet melkoisesti, Lennart heittää vinkiksi. " (Intohimoinen uudistus, MT 04/2008)
****